”Mahtava viikko. Salmeen on pyörähtänyt hyvä partti näpeää kuhaa ja vene ja vavat ovat valmiina iskuun muutamassa minuutissa, en ole kasannut pois mitään. Ajelen rantaan ja pudotan veneen. Pieni siirtymä ja ankkuri veteen. Tiedän tarkalleen mitä tehdä. Minne heittää, millä heittää. 18g nuppia ja neon perch-värinen 5,5” toukkajigi koukkuun. Heitto. Ei mitään, ei hätää. Toinen heitto. PAM! Kova vääntö, jonka päätteeksi haavitsen kauniin reilu nelikiloisen kuhan. Tästä tässä on kysymys. Tämän vuoksi tarkkailen läpi vuoden tilanteiden kehittymistä ja jaksan kampeutua vesille yhä uudestaan ja uudestaan.”

Tuollaista jigaaminen parhaimmillaan on. Harjoittelemalla kartutettu tieto jalostuu täsmälliseksi osaamiseksi, jonka avulla muistojen lokerot täyttyvät hienoista hetkistä. Jigikalastuksesta onkin muutamien viime vuosikymmenten aikana tullut yhä useammalle kalastajalle saalisvarmuudessaan jopa pääsääntöinen tapa lähestyä kalaa, aina punavalkoisen kohon, laiturinnokan ja sinisen krokodilin rinnalle. Ja joka vuosi jostain ilmestyy niitäkin, jotka ottavat vavan ensimmäistä kertaa käteen ja ihmettelevät kaupan hyllyjen välissä monekirjavaa kumilieronkaisten tarjontaa. Mitä niistä poimisi ostoskoriin ja kuinka ostoksiaan oppisi käyttämään.

Näihin tarpeisiin päätimme tehdä tämän artikkelisarjan. Yritämme kertoa siinä mahdollisimman kattavasti, mistä jigikalastuksessa on kysymys. Auttaa kokeilemaan erilaisia vieheitä ja tekniikoita niin, että touhu lähtee mielekkäällä tavalla käyntiin. Jigaaminen ei ole maailman helpointa tekemistä, mutta ei se vaikeintakaan ole ja kalan makuun pääsee kyllä, vaikkei heti olisi mestari!

 

Jigikalastuksen lajit

Jigikalastuksen käsite on vuosi vuodelta laajentunut kattamaan monta toisistaan olennaisesti poikkeavaa tapaa kalastaa. Tapojen erot ja tärkeimmät ideat on hyvä tunnistaa, sillä valitsemalla kohteeseensa oikean tavan kalastaa voi saalispussi lihota arvaamattomasti.

Päätasolla jigikalastus voidaan jakaa heittojigaamiseen ja vertikaalijigaamiseen. Niiden alta löytyy monta alakategoriaa, jotka ovat myös keskenään niin erilaisia, että yhteen tilanteeseen voi toisella onnistua satumaisesti ja toisella pyytää täyttä tyhjää. Jossain toisessa tilanteessa taas asiat voivat olla aivan toisin päin. Tutki ja tutustu!

 

HEITTOJIGAUS

normijigaus, drop shot, mikrojigaus, erikoisrigit, pintajigaus ja litkajigaus

1. Normijigaus

Yksinkertaisin, ja varmaankin suosituin tapa jigikalastaa on ihan tavallinen heittojigaus, “normijigaus”. Heittojigaajan pääasiallinen saalis Suomessa on ahven, hyvänä kakkosena kuha ja kolmantena hauki. Muitakin kaloja heittojigaamalla voi saada, mutta ne ovat koko lailla marginaalissa. Lahna, kirjolohi, taimen, nieriä, säyne, toutain, turska ja simput voivat kuitenkin hyvinkin löytyä jigikalastajan koukusta, vaikka harvemmin niihin erikseen panostamatta..

 

1.1.Välineet

 

Jigin virittäminen koukkuun

Otetaan painopää toiseen käteen ja toiseen kuminen lisäosa. Pujotetaan kumi koukkuun. Helppoa kuin heinänteko. Mutta tee tämä huolellisesti. Muuten voi käydä näin. ja olet pienen huolimattomuusvirheen johdosta tuhonnut heti kättelyssä kalansaamismahdollisuudet koko lailla tykkänään. Pujota kumi koukkuun siis niin, että se asettuu suoraksi ja korjaa sitä aina kun kalat ovat repineet sen koukusta väärään asentoon. Vaihda ajoissa kulunut kumi, joka ei enää pysy roikkumatta koukussa. Takaan, että asialla on valtava vaikutus kalantuloon. Paljon suurempi kuin sillä, onko sirppi ylöspäin vai alaspäin, joka vaikuttaa lähinnä siihen, kuinka herkästi pyrstö takertuu koukkuun ja lakkaa siksi kalastamasta. Useimmat asettavat pyrstön alaspäin.

 

Minkä kokoinen painopää?

Päitä on valtavasti eri kokoisia ja sen oikean valinta on jigikalastuksessa tärkein yksittäinen tekijä, joka voi erottaa hyvän saaliin epätoivoisista selitysyrityksistä kotona.

Oikean painon valinnalla saadaan jigiin aikaiseksi ottava uinti, joka on melko samankaltainen olosuhteista riippumatta. Jotta sen saa aikaiseksi on käden ja vieheen välille luotava suhde, jossa tuntuma on luottamuksellinen. Tätä on vaikea kirjoittamalla kovin hyvin selittää, sillä tuntuma pitää saada kalastajan käteen harjoittelemalla tosi toimissa. Virheet voidaan kuitenkin useimmiten niputtaa niin, että valittu pää on liian painava tai se on liian kevyt. Selvennetäänpä asiaa oheisella kuvalla (kuva ”painot”)

Pienempi pää on aina hitaampi etenemään tai vajoamaan kuin painavampi pää ja kalastavuus piilee jossain sopivassa nopeuden tai vajoavuuden summassa. Matalassa vedessä liian painava pyytö kostautuu varmemmin, koska kalastus on pitkälti vaakasuoraa ja maan vetovoima armoton. Jos vettä on vain metri, voi olla että jo viisi grammaa nuppia on liikaa ja onnistuminen on vähissä tai olematonta ilman 1-4-grammaista päätä. Tämä on ihan yleisluontoista fysiikkaa: matalassa vieheen saaminen liikkeelle pohjasta vaatii niin paljon nopeutta, että käytännössä pyytö ryömyttää pohjaa pitkin tai etenee sellaisella nopeudella, että täkäläiset kalat eivät saa sitä kiinni. Vaikka niiden lähtönopeus olisi mitä, pyydys ei käyttäydy niin että miltään syötävältä näyttäisi. Emme eelä tropiikissa. Järkevä uintiliike, vihreän nuolen mukainen, syntyy hyvin keveällä nupilla.

2-3 metriä vettä, niin voit viiden tuuman jigillä saada kalaa 2-15-grammaisella nupilla ja sopivin voi jossain tapauksessa olla 2g ja toisessa 7g, kolmannessa, kuten kovassa virrassa, 15g.

Syvemmässä vedessä taas kalastus on pystysuorempaa ja ero ei ole yhtä dramaattinen kuin matalassa. Kalastavan uintiliikkeen saa aikaan monenlaisilla painoilla, mutta viehe ui erilaisilla painoilla eri nopeuksilla. Niiden suhteen kala voi olla suvaitsevampi ja jopa suosia hieman nopeammin etenevää viehettä kuin mahdollisimman hidasta. 15 metrin vedessä voi täten olla, että parhaimpaan onnistumiseen tarvitaan 10g pää tai 30g pää tai jotain siltä välltä, mutta voi olla niinkin, että jos pää on 20 tai 30 grammaa, niin asialla ei ole kovin suurta väliä. Tai ero johtaa korkeintaan siihen, että jommalla kummalla onnistuu hitusen paremmin. Tarpeettoman kevyt pää taas nousee nykäyksessä helposti liian nopsaan pohjasta ja etenkin mikäli vedessä on virtausta, siimaan syntyy pussia, joka hankaloittaa tärppien tarttumista. Seisovassa vedessä kevyellä päälläkin voi onnistua syvässä, mutta kannattaa miettiä tarkkaan mitä minkäkin painoinen viehe tekee siiman pääss.

Edellä mainituista syistä ei pääostoksilla joka tapauksessa kannata pihdata, vaan kannattaa hankkiapäitä jokaiseen olosuhteeseen, johon kuvittelee päätyvänsä. Lähes joka kerta, kun kyydissä on joku hiukan vähemmän kalastava, niin häneltä puuttuu sopivia päitä kun mennään matalaan, mennään syvään, rekataan vähän, virtaus yltyy tai jotain. Päälogistiikka on vaativa hallita ja painava kantaa, mutta yleisenä ohjeena voi sanoa, että hanki päitä niin paljon joka lähtöön kuin suinkin raaskit!

 

Pään väri

Pään väri voi lisätä logistisia painajaisia, mikäli ei pitäydy jyijyn värisissä. Kumin ja värikkäiden päiden yhdistelmien kanssa tulee valtavasti hallittavaa, kun pelkkiä eri painoisia päitä tulee reppuun helposti jo muutama kilo, eikä vielä ole puhuttu kannoista ja koukuista mitään.

Joitain esimerkkejä värillisten päiden eroista lyijnvärisiin verrattuna löytyy kuitenkin. Kerran kesäisellä kuhareissulla kaveri sai yhtäkkiä muutaman kuhan rinteestä punaisella päällä, enkä itse saanut tärppiäkään vaikka samaan koloon tähtäsin. Mietin, että voiko olla että punainen pää on ratkaiseva tekijä? Minulla ei sellaisia sopivassa koossa ollut, niinpä leikkasin punaisesta jigistä pätkän koukun tyveen ja kas: sain heti jokusen kuhan! Värillisen pään voikin aina kiertää.

Toisen suuntainen esimerkki tuli eräällä syksyisellä ahvenreissulla, kun ahven kärsi esitellä vain hyvin himmeitä pyytöjä. Kaverilta loppuivat oikean kokoiset päät ja hän joutui laittamaan chartreuse-värisen hököstyksen ja syönti loppui häneltä kuin seinään. Ahven ei suostunut siihen ollenkaan. Olisinhan minä lainannut, mutta joillekin meistä on tärkeää löytää vieheet omasta pakistaan. Tämä ei tietenkään tarkoita, että hälykeltainen väri olisi täysin kelvoton, se voi sameassa vedessä esimerkiksi olla pitelemätön. Mutta kannattaa muistaa, että sen hälyisen näkyvyyden asian voi hoitaa kumin puolellakin. Jigipäitä voi kaikkiin mahdollisiin lähtöihin kantaa mukanaan vaikka 20 kiloa, mutta mikäli niitä joutuu vähänkään jarrutellen syystä tai toisesta hankkimaan, suosittelen ainakin alkuun pitäytymistä lyijynvärisissä päissä. Hifistelyihin voi paneutua myöhemmin sitten.

Koukku

Hyvin varustellussa jigipääpakissa on ainakin joillekin painoluokille myös eri kokoisilla koukuilla varustettuja päitä. Itselläni tarve tulee eniten esiin ahvenen kalastuksessa, jossa joutuu välillä menemään aika pieniin jigeihin. Jos ahven on vähän huonolla otilla ja parvissa on paljon 150-200g kalaa, joita pitäisi saada paistinpannulle kun ei isommistakaan sillä haavaa ole tietoa, niin koukku saa olla pienemmästä päästä. 1/0 voi päätyä jo huonosti kalan kitaan. Mikrojigipäistä löytyy nykyään onneksi aika pieniäkin koukkuja, jopa no 8 asti.

Pienemmän koukun kita saattaa taas kuhakoon kumin kanssa tukkeutua liikaa ja tarvitaan 2/0 tai jopa 4/0. Mieluummin siis kuin varustaa rasiaansa eri värisillä päillä, suosittelen varustautumista riittävällä valikoimalla eri painoisia päitä 2-40g ja ainakin alle 20g päitä eri kokoisilla koukuilla. Pienempiä nihkeisiin ahvenlähtöihin ja vähän suurempia reippaisiin kuhalähtöihin. Perusperiaatteena voisi olla, että pienemmän pään koukkuja voit aina tukea lisästinger-ratkaisulla, mutta suurempia et voi muunnella muuta kuin pujottamalla jigit koukkua kätkevämmin, eli toisin sanoen koukaten syvemmältä jigin mahan kautta, mikä tapa pienentää koukun kitaa tai vieheen kokonaiskorkeutta, kannattaa pitää myös mielessä. Voi mahtua tökkivän kalan suuhun ykskaks paremmin.

 

Koukun tyvi

Meillä on tosiaan vielä tällainenkin mauste jigipäiden soppaan. Tyviä löytyy muutamaan lähtöön: perinteisellä valukannalla varustettuja, sekä hiljattain suosiota saavuttaneita ”kannattomia”. Perinteinen valukanta on melko mahdoton pujottaa pieniin tai hyvin kapearunkoisiin jigeihin. Isompi, raskaampi kumijötkylä voi taas olla vaikea saada pysymään ”kannattoman” koukun lanka- tai väkäspidikkeissä. Kannattaa pitää pakissa molempia.

 

Kumi

Jigipyydön toinen kalastavuuden kannalta oleellinen osa on se kuminen lörpsykkä, joka koukkuun pujotetaan. Pääpiirteiltään ne voidaan jakaa kalajigeihin sirppi-, lapio- tai haarapyrstöllä, sirppipyrstöisiin mato- tai toukkajigeihin (ja on niitäkin lapiopyrstöllä) ja kaiken maailman erikoisuuksiin, kuten sammakot, erilaiset ravut ja vaikkapa vesiliskot ja muut ötökät.

Sirppipyrstöjä löytyy siis madon, toukan ja kalan muotoisina. Matojigin ja toukkajigin ero on lähinnä se, että madot ovat pitkulaisempia kuten madot ovat ja toukat pötkyläisempiä, kuten toukat ovat. Kalat näyttävät ihmisen silmiin luonnollisesti kaloilta. Kalan silmiin nämä kaikki näyttävät erilaisilta kaloilta, vai oletteko nähneet matoja tai toukkia uimassa pyrstö vinhasti vipattaen? Joku kysyi minulta kerran, kun olin taimenia menestyksekkäästi narrannut toukkajigeillä, että “mitä syövätkö nekin jotain toukkia siellä?”. Eivät syö, kaloja niillä toukilla mallattiin, kuten aina.

Kalajigille on tyypillisempää esiintyä lapiopyrstöisenä. Lapiopyrstö aiheuttaa vieheelle vähän erilaisen käynnin ja pyrstö on lisäksi lyhyempi. Erilaisia ominaisuuksia voi käyttää hyödykseen, mutta onko jokin perusmalli parempi kuin toinen? On ja ei. Kategorisesti en lähtisi laittamaan malleja paremmuusjärjestykseen, mutta yhteen kalastusskenaarioon voi olla syytä valita mieluummin yksi kuin toinen. Tai pelkästään tarjotakseen näytille “jotain muuta”. Monissa tapauksissa kalan voi yhtä hyvin saada kalajigillä kuin toukkajigillä.

Itse käytän virtapaikoissa useammin sirppipyrstöisiä pyytöjä kuin lapiopyrstöisiä. Pehmeäkuminen sirppi liehuu virrassa helpommin kuin lapio ja sitä voi käyttää monipuolisemmin virtaus- ja heittosuunnissa. Mutta on niitä kaloja virroista naarattu lapiopyrstöilläkin. Virtaamattomilla kuhapaikoilla käytän enemmän lapiopyrstöisiä kalajigejä kuin sirppipyrstöisiä. Niissä on usein horjuvampi uinti, vähän kuin “hakevissa” vaapuissa. Lisäksi ne muistuttavat olemukseltaan enemmän sellaisia pohjakaloja kuin kiiski tai ahven, joita kuha monin paikoin pitkin kesää popsii. Sirppipyrstöissä näkyvät enemmän salakat ja lieromaisemmat merelliset pohjakalat.

Jotkut ovat unohtaneet sirppipyrstöiset pyydykset uudempien trendien pauloissa. Itse en tähän suostu, sillä tunnen niiden vahvuudet. Eri asia on sitten, jos kalastaa vaikkapa vain yhtä mökkijärveä ja siellä kalajigi hakkaa sirpit aina 6-0. Miksei silloin täyttäisi pakkejaan kalajigeillä.

Erilaisten kumien käyttöön voidaan palata kalastustekniikoiden edistyneemmissä osioissa. Samoin kuin kumien kokoihin, josta voi tässä kohtaa todeta vain, että kyllä niitä vaan kannattaa monen kokoisia omistaa. Joskus ahven kaipaa tosi pientä, parin kolmen sentin mittaista pyytöä ja kuhalle voi toisinaan aika suurtakin syöttää, ainakin seitsemään tuumaan saakka.

Kumien väri

Huhhuh. Siinäpä sitä onkin miettimistä. Voiko valita totaalisen väärin? Voi. Ja täydellisen oikein. Voiko jollain järkevällä tavalla lähteä liikkeelle, jos ei mitään tiedä mistään? Ehkä.

Järkevä tapa voisi olla lähteä tavoittelemaan kaupan hyllyiltä pääasiallisia saaliskalan värejä ja virittää niitä pariin mahdolliseen suuntaan: huippusyöntiin ja nihkeään pureskeluun. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että otetaan lähtöväriksi vaikka kiiski. Kiiski on paikoin tummempi yleisväriltään, paikoin vaaleampi. Etsitään mahdollisimman sen värinen jigi. Sen jälkeen etsitään siitä hälyisämpään, näkyvämpään suuntaan viritetty versio, sekä hillitympi, joka voi olla jo aika tumma tai muuten mitättömän oloinen. Jollain niistä tulee kalaa, mikäli kala kiisken odottaa syövänsä. Saman voi toistaa muiden oletettujen syönnösten kanssa. Meren syvyyksissä ahven saattaa etsiä kivinilkkaa tai tokkoja tai salakkaa, joskus silakkaakin. Tai pientä särkeä. Mutua.

Jos ei saaliskaloista tiedä mitään, voi vieheitä lähteä etsimään pelkästään näkyvyyden kautta. Silläkin osuu väkisin johonkin syönnin tarpeeseen. Esimerkiksi sameilla merenvihreillä alueilla chartreuse on pakollinen väri pakkiin. Kirkasvetisillä alueilla taas merellisen himmeät vihreän- ruskean- tai punasävyiset vieheet toimittavat useimmiten saalista. Jos mukana on kaveri, voi olla järkevää aloittaa eri päistä näkyvyyttä ja korjata siihen suuntaan kuin saalista näyttää kertyvän.

 

Vapa

Olen nähnyt monen aloittavan jigikalastuksen puolihuolimattomasti, kaivamalla mökkivaraston kätköistä 70-luvun heittovavan tai vanhan uisteluvavan ja lähtevän nakkelemaan satunnaista pakin sisältöä jorpakkoon. Tämä päättyy saaliin kannalta yleensä huonosti ja vaikka on tietysti mukavaa että edes yritettiin, niin suosittelen käydä kaupan kautta seuraavalla kerralla. Vapateknologia on kehittynyt 2000-luvulla sellaiseksi, että suht huokeastikin saa aivan kelvollisen jigivavan, jota voi heilutella jo ihan kalastavasti. Latomalla kahisevaa tiskiin tuplaten, triplaten tai enemmän saa tietysti vielä paremman ja kalastusnautinnon viritettyä huippuunsa.

Parempi vapa on kevyempi, jäntevämpi ja monikäyttöisempi. Samalla vavalla voi hoitaa kunnialla pari kolmekin skenaariota, siinä missä huokeampi vapa suoriutuu kohtuullisesti tehtävästä kerrallaan ja seuraavaan tehtävään tarvitset toisen vavan. Halvempi vapa heittää todennäköisesti lyhyemmin ja se on hieman raskaampi käyttää. Näillä asioilla ei välttämättä ole kuitenkaan etenkään vasta-alkajan käsissä juurikaan merkitystä. Suurin osa ihmettelystä ja kalansaannin perusteista on muissa asioissa.

Vavassa on tärkeintä, että sillä pystyy huoleti heittämään sen minkä suunnittelee ja että se tartuttaa ja pitää kiinni kohdekalan. Tämä tarkoittaa käytännössä, että ahvenelle kannattaa valita notkeampi vapa kuin kuhalle. Ahvenvieheet ovat keskimäärin kuhavieheitä kevyempiä ja kuhan, etenkin kookkaamman, suupielet luisemmat, eikä kala tartu kovin helposti liian notkeilla vavoilla. Ahven puolestaan varisee helposti irti liian jäykästä vavasta. Kalliissa vavassa voi olla notkea kärki, mutta jäntevä runko ja sillä voi selvitä sekä ahvenesta että kuhasta kunnialla. Sekä heittämisen, tartuttamisen, että kiinni pysyttämisen kannalta.

Vavan pituus on jossain määrin makuasia, jossain määrin tarveasia. Matalassa vedessä keveillä jigeillä kalastaminen voi vaatia pitkää ja notkeaa vapaa, jotta heittopituutta saa syntymään riittävästi. Hyvästä sellaisesta vavasta voi joutua pulittamaan reippaasti kolmenumeroisia summia. Syvemmässä vedessä painavammilla vieheillä saa jo armoa. Heittojen harvemmin pitää olla pieniä vippaisuja pidempiä, eivätkä heitto-ominaisuudet ole välttämättä kaikkein tärkeimpiä. Kelvollisen vavan löytää paljon huokeammalla. Joku tykkää ohjailla viehettä kuusijalkaisella, toinen kahdeksan jalan säilällä. Loput siitä välistä. Itse viihdyn parhaiten siinä seitsemän jalan tuntumassa ja mitä matalammalle mennään, sitä pidempää kaivelen esiin.

 

Kela

Hyrräkela vai haspeli? Tämän kysymyksen kohdalla on paras kuunnella sisäistä ääntään. Hyrräkela on monelle pyhä kone, jota parempaa ei mihinkään hommaan ole kuunaan valmistettu. Jos tuntuu siltä, valintasi on hyrräkela. On sen toiminnassa tiettyä täsmällisyyttä.

Haspelin puolet piilevät herkkyydessä. Setistä saa helpommin tasapainoisen. Itse pidän siitä, että voin laittaa vavan etusormen päälle makaamaan, ja se pysyy siinä. Näin tasapainoinen viritys on kevein käyttää, oli välineen varsinainen paino mitä hyvänsä. Käteen tuleva vääntö on se, joka ranteissa painaa. Ote haspelivavasta on myös ergonomisempi, saat kiinni puhtaasti vavasta, etkä puoliksi kelanmötikästä. Itselleni hyrräkelan edut tulevat esiin vasta vertikaalijigauksessa, josta myöhemmissä luvuissa enemmän. Itse tykkään käyttää niin pientä kelaa kuin mahdollista. Ahvenelle riittää useimmiten 500-sarjan kela, eikä kuhakaan koskaan kaipaa 1500-sarjalaista suurempaa. Tärkeintä on, että riittävän paksua siimaa mahtuu sen verran, ettei se heti lopu, heittokulumineen.

 

Siima

Hyvin harva jigikalastaja käyttää nykyään muuta kuin kuitusiimaa. Käytettävän siiman paksuus riippuu paitsi siiman laadusta, myös kalastuspaikasta, sekä jossain määrin myös kohteena olevasta lajista. Mikäli pohja on armelias, kuten monilla ahvenapajilla veneestä käsin, parhaan tuloksen saavuttaa mahdollisimman ohuilla siimoilla, 0.06 – 0.10mm. Jos vieruskaveri kalastaa samoilla välineillä, mutta tuplapaksuuksin, voit olla varma, että saat ohuilla piuhoillasi paremmin kalaa.

Tilanne muuttuu, kun kalalaji vaihtuu kuhaan, jota pyydetään kivikkoisilta pohjilta. Siinä missä sinulta jää pohjaan jigi toisensa jälkeen, kaveri nappaa paksummilla touveillaan kuhan toisensa perään. Paikasta, siiman laadusta ja jigikoukun tukevuudesta riippuen kuhasiima voi olla 0.10 – 0.20mm. Väkevimmillä välineillä ja notkeimmilla koukuilla voi kiskoa koukkuja suoraksi minimaalisin viehehävikein. Tämä kannattaa erityisesti rannalta kalastajan muistaa. Penkereet ovat usein takkuiset, etkä pääse veneellä noutamaan vieheitä. Jos et siis tunne paikkoja, sillanpielisiä esimerkiksi, varaudu vähän tukevammilla siimoilla ja ohenna vasta paikoissa, jotka opit tuntemaan vaarattomiksi.

 

Muut välineet

Lukko. Kannattaa minimoida kaikki mahdolliset häiriötekjät ja käyttää pienintä luotettavaa lukkoa. Itse käytän pääasiassa #1 Nice Snapia. Simppeli ja helppokäyttöinen jigilukko. Peruke. Sama kuin edellisen suhteen: minimoi häiriötekijät. Sido fluorocarbonista, sido tai holkita Jawlinesta tai hanki Dragonin hiuksenohuita perukkeita. Ahvenelle voi laittaa kaikkein ohuimpia ja kuhalle pohjasta riippuen vähän paksumpaa. Jos pohjat ovat sileät, ohuempikin riittää ja on parempi. Jawline tai Dragon tarjoavat ohuimmat vaihtoehdot, fluorocarbonin ollessa paksumpaa, mutta muutoin näkymättömämpää. Perukkeella ON väliä:

 

“Oltiin kuhaa kalassa ja minä vedin kahden miehen letkaamme varmaan 8-0 alkuillan jälkeen. Professoriksi kutsumamme kaveri alkoi olla hädissään ja pohti, onkohan tästä paksusta vanhanaikaisesta haukiperukkeesta haittaa? Tuumin että minusta on, siksi en käytä mokomia. Professori otti keskustelun päätteeksi perukkeen pois ja sai ihan kohta jigikuhaenkkansa, jonka jälkeen kaloja samaan tahtiin kanssani.”

 

Nykyään ei peruketta tarvitse kokonaan onneksi heivata, koska huomaamattomia, mutta kestäviä vaihtoehtoja on monta, kuten mainitut.

Kalastustekniikka

Viimeinen, muttei vähäisin ero onnistumisen ja epäonnistumisen välille syntyy kalastustekniikasta. Siinä missä kokenut jigaaja osaa muunnella virpomistaan, hakien koko ajan toimivinta konseptia, on aloittelijan normaalisti hankala ymmärtää ensimmäistäkään kalastavaa tapaa heilutella instrumenttejaan. Eikä se aivan itsestään selvää olekaan, sillä jos omaakin kalastamistani mietin, vavan ja kelan yhteispeli on sillä tavalla saumatonta, että sitä on vaikea edes selittää. Joku voi kysyä jigaatko vavalla vai kelalla ja minä en osaa joko tai – vastausta antaa. Mielestäni touhuan yhtä lailla molemmilla. Sen mitä vavalla nyhdän, kelaan sujuvasti kelalla pois. Tottuneella nämä asiat ovat hienostuneessa synkassa, mitä ei opi kuin kalastamalla.

Mitä sitten vinkeiksi? Pari asiaa näyttävät vähemmän jiganneilla toistuvan: he heiluttelevat vapaansa liian suurieleisesti ja kelaavat liian vähän. Kannattaa pitää mielessä, että jos tuommoisen pari metriä pitkän vavankin nostat ykskaks koko mitaltaan ylös ja päästät vastaavasti perään alas, tapahtuu seuraavaa: Jigi syöksähtää luonnottomasti pari metriä viuhuen eteen- ja ylöspäin ja putoaa kuin kivi takaisin pohjaan. Ja makaa siellä, koska aloittelija jättää sen sinne liian pitkäksi aikaa, aina seuraavaan viuhtaisuun asti. Kokenut jigaaja ei kalasta lainkaan näin. Hän pitää jigin jatkuvassa maltillisessa liikkeessä, jossa viehe ei koskaan spurttaa liikaa, eikä käy pohjassa kuin hipaisten. Jigi ei koskaan nouse hänellä pohjasta kovin monta kymmentä senttiä, eikä se vajoa liian nopeasti, vaan eteneminen on loivakaarista kalan pyrähtelyä eteenpäin. Jigipään paino on olennainen osa tämän hallitsemisessa, ongelmana on se, että aloittelija ei tiedä mikä on tavoiteltu rytmi ja kuinka se saavutetaan.

Pari asiaa kannattaa muistaa. Älä nosta vapaa nykiessäsi koskaan 30-40 senttiä enempää. Kelaa mieluummin kaikki se aika, jolloin et tee tuota nykäystä. Älä makuuta jigiä hetkeäkään pohjassa, vaan pidä se liikkeessä. Joskus opetettiin jigaamista niin, että se on sellaista pohjan pomputtelua. Tavallaan se onkin, mutta enemmän se on koko lailla lineaarista vieheen kuljetusta eteenpäin. Sama periaate siis kuin minkä tahansa vieheen käyttämisessä. Pilkkiminen on enemmän pomputtelua.

Itse varioin spurttailutyyliä muutamalla tavalla. Yksinkertaisimmillaan siirrän ikäänkuin vain vähän viehettä varovasti vavankärkeä nostamalla. Tällainen voi toimia erityisesti syvässä vedessä, jossa siiman kulma on jyrkkä ja pienikin nosto liikuttaa viehettä eteenpäin. Matalampaan veteen säädän vetoa niin, että kela ottaa vähän enemmän siimaa sisään ja sama eteenpäin kulkevuus säilyy. Astetta mutkikkaammassa tavassa nykäisen samaan vetoon kaksi spurttia, jolloin “saalis” kiihdyttää ensin vähän ja sitten vähän kovemmin. Kolmannessa variaatiossa spurtteja tulee kolme. Tuntuu, että mitä matalampaa on, sitä enemmän tulee tarve spurttailla. Lisävariaatioita tulee spurtin voimasta. Toisinaan voi olla eduksi lähinnä raahata jigiä pohjaa pitkin, toisinaan “lennättää” kunnolla. Mikä toimii parhaiten, sen huomaa tärpeistä. Eikä pelkästään siitä minkä verran niitä tulee, vaan siitä, minkä verran niitä saa tarttumaan. Ensimmäinen ohje lukuisten tyhjien ja täysien tärppien väliin on keventää päätä, jos hidastettu nykäisy etenkään ei auta. Vavallakin on merkitystä myös tähän:

 

“Olin korjannut vanhaa katkennutta porkkanavapaa asentamalla siihen notkean uuden kärjen kokeeksi. En ollut liimannut tai sitonut sitä vielä kiinni kunnolla. Lisäksi mukana oli vain aika kokojäykkä kuhavapa. Ahvenia oli salmessa runsaasti, ne olivat kerääntyneet myrskyn jälkimainingeissa yhdelle kilometrin pätkälle kaikki. Sain niitä helposti porkkanavavalla, joka jousti kärjestä. Naps kiinni ja kyytiin. Mutta uusi kärki alkoi haljeta tyvestään! Säästin sitä parempiin korjauksiin ja aloin nakella kuhavavalla. Mutta mitä ihmettä? En meinannut saada aikaiseksi edes tärppejä! Kun yritin hidastaa vetoja imitoiden pehmeäkärkisen vavan aikaansaannoksia, aloin saada tärppejä, mutten oikein saanut kaloja tarttumaan. Ja niistä mitkä sain, ainakin puolet irtosi. Ero oli niin järisyttävä, että kuin varmuudeksi kokeilin vielä notkeaa vapaa hajoamisen uhallakin. Ja kyllä, sillä lähti laaki ja vainaa. Fiksasin porkkanavavan kuntoon välittömästi kotiin saavuttuani.

 

Kala ottaa käytännössä aina vajoavaan jigiin, eli keskity siihen kohtaan, äläkä esimerkiksi heiluttele vapaa ylimääräisiä. Anna kalalle aika ja rauha leipoa kiinni. Joskus on syytä olla ylimääräisen rauhallinen.

 

“Tämä voi liittyä edellisen esimerkin pehmeäkärkiseen vapaan. Ahven naputti jigiin siihen malliin, että jos vedit vastaiskun pienimmästä hipaisusta, kalat eivät tarttuneet. Ymmärsin äkkiä maltin merkityksen. Kalan piti antaa nypyttää vajoavaa jigiä niin pitkään kuin se ennen pohjaan painumista oli mahdollista, vähän kuin olisi koho popsahdellut pinnassa aikansa ennen sukeltamista. Sitten vasta vastaisku ja varmempi tarttuminen. Erityisesti sirppipyrstöistä jigiä kala voi imeskellä hetken ennen kuin koukku on suussa.

 

Kalapaikan valinta

Tämä voi olla kaikkein vaikein osuus jigikalastuksen jalossa taidossa. Kalat uivat eri paikoissa eri aikaan vuotta ja eri kalat käyttäytyvät eri tavoin. Ilman venettä voi olla vaikea löytää kunnollista kalapaikkaa, jossa ei pelkästään menetä vieheitään pohjatärppeihin. Veneellisen voi olla vaikea keksiä missä kala voisi luurata.

Aihe on yhtä leveä kuin pitkäkin, että luulenpa, että se on paras pilkkoa useampiin pienempiin artikkeleihin. Ja vaikka tässä nyt niin toimitaankin ja tietoa päätyy eetteriin, ei niissä välttämättä osuta Sinun paikallisiin olosuhteisiisi. Siksi kunnaillaan kannattaa kulkea paitsi vesillä, niin muuallakin silmät ja korvat auki, etsittävä vihjeitä kalan liikkeistä.

“Koukkukaupassa puhuttiin, että joku oli saanut kahden kilon kuhia erään sillan alta. Höristin korviani, sillä olimme hukanneet mittakuhia suuremmat yksilöt uisteluvesiltämme kokonaan. Lähdimme kokeilemaan onneamme huhun perusteella heti kun kynnelle kykenimme. Reissu onnistui yli odotusten, tililläni oli sen elokuisen aamun jäljiltä 3700 ja 4300-grammaiset merikuhat ja paljon useampi vavan taivuttaja jäi koskaan näkemättä, muttei tuntematta.“

 

Vakoilu on tärkeä osa saamahenkilön arkea 🙂

 

2. Drop shot

Drop shot-jigaus

Drop shot-rigaus ja jigaus on sitä, että paino on siimassa viimeisenä ja jigi liehuu siimassa ylempänä irti pohjasta.

Miksi drop shot? Drop shot mahdollistaa täysin toisenlaisen vieheenesittelytavan kuin normijigaus. Siinä missä normijigi vääjäämättömästi etenee kireänä kelattavan siiman myötä, dropparia voi poukotella paikoillaan kuin tasapainopilkkiä jäältä, tai sitä voi jarrutella virrassa kuin soutaja lohivaappuaan joella. Siinä pääasialliset erot, joista voi joissain tilanteissa saada hyötyä.

Hyötyskenaario 1. Matala vesi ja kala huonolla purupäällä tai kaukana esim rantaheittopaikasta. Tavallista jigikalustoa on vaikea toimittaa riittävän kevyenä ja hitaasti uivana sinne, missä kalat ovat. Painavalla päällä voisi ylettää, mutta sitä ei saa kuin makaamaan pohjassa. Kuha on sillä päällä, että miettii minuutin tai kaksi ennen kuin nappaa kiinni. Silloin: drop shot.

“Matalikolla oli kuhaa, sen näki luotaimesta, mutta se oli jo oppinut epäluuloiseksi jatkuvien ohi viuhuvien pyytöjen suhteen. Päätin kokeilla dropshottia, jospa joku möllöttävistä kuhista haksahtaisi hypnoottisena rinteessä poukkivaan vieheeseen. Ja napsahti, kohta sätki veneessä 83-senttinen.” 

Hyötyskenaario 2. Kova virtaus ja epäedulliset kalastuskulmat.

“Virta oli kova, liian kova kalastettavaksi houkuttelevasti painavimmillakaan jigipäillä normitapaan. Viehe liikkui aivan liian nopeasi, eikä päässyt kunnolla uimaankaan joutuessaan myötävirtaan. Vastavirtaan ei ottanut, eikä väylälle voinut ankkuroitua, oli kalastettava uomaa sivusta. Kaivoin esiin dropshot-vehkeet, heitin ylävirtaan ja kelailin hissukseen löysiä pois. 20g puntti pidätteli pohjaa raapien sirppipyrstöistä jigiä sopivasti, jotta sen häntä lepatti virtaa vasten. Kohta oli veneessä kuha jos toinenkin.”

Drop shot kalastustekniikka.

Drop shot-kalastus vaatii totuttelemista, sillä se vaatii kalastajalta erilaisen vavanheiluttelun omaksumisen kuin normijigaus. Houkuttelevaa liikuttelua kannattaa harjoitella niin että näkee mitä viehe tekee erilaisin nykäyksin, ilman että se liikkuu eteenpäin kuin harvakseltaan. Tämä voi olla pientä keinuttelua, tai teräviä pieniä nykäyksiä. Ahven esimerkiksi voi tykätä terävistä liikkeistä, siinä missä kuha pehmeämmistä. Drop shotilla voi oppia toimittamaan kutakuinkin samanlaisia liikkeitä kuin jigipilkillä, jossa kevyttä viehettä voidaan väristellä tai sinkoutella herkällä ja epäsäännöllisellä tavalla.

Kalastaa voi toki kokeilla samalla sisäänpäin kelaamisen tavalla kuin normijigilläkin, mutta hitaammin. Jigin saa drop shot-rigauksella jäämään paikoilleen haluamakseen ajaksi. Tämä voi olla toisinaan täysin ylivoimaista ja drop shot nauttii suurta suosiota paikoin matalilla merenlahdilla. 

Drop shot vieheet

Varsinaiset drop shot vieheet ovat samantapaisia kuin vertikaalijigauksessa käytetyt kumit, mutta droppariin on helppo rigata myös vieheistä pienimmät, koska itse kumiin ei tule kiinni suurta ja painavaa painon mötikkää. Kumit ovat yleensä siis V-pyrstöisiä tai muita vastaavia, joissa pyrstö ei väpätä liikkeestä. Uinti perustuu vavalla rakennettavaan keinutteluun ja leijutteluun.

Mutta mikäli kalastus tuntuu tehokkaammalta kumilla jonka pyrstö väpättää, mikään ei kiellä käyttämästä. Voi olla hyvin, että tehokkain tapa saada kalaa on vain aavistuksen hitaampi leijutus kuin mikä olisi normijigillä mahdollista, mutta kala houkuttuu eteenpäin menemisestä ja värisevästä uintiliikkeestä siinä. Ja virrassa on helposti sama juttu, pyrstön uintiliike kovassa virrassa voi olla avaintekijä, droppari vain mahdollistaa tehokkaan hidastelun.

Drop shot koukku ja paino

Drop shot koukku on aivan erillinen viritys. Se on suunniteltu niin, että se pysyy “pystyssä” siimassa ja on valmiina tartuttamaan kalan välittömästi. Tapsin päässä oleva viehe voi lojua miten sattuu ja pyöriä holtittomasti, samoin mikä tahansa siimaan kiinnitetty koukku.

Sivistyneimmät drop shot-painot puolestaan on suunniteltu niin, että painoa voi siirtää pitkin siimaa ja muuttaa näin jigin etäisyyttä pohjasta. Tavallisella pommipainollakin pääsee kuitenkin pitkälle, koska jigin etäisyyttä pohjasta voi ohjailla myös itse vavalla, löysäämällä ja kiristämällä siimaa sopivasti. Drop shottausta voi harrastaa samalla tavalla kuin mitä muuta jigaamisen lajia eri paino- ja kokoluokissa, mutta suositumpaa se on suht kevyissä. 

 

3. Pintajigaus

 

Pintajigaus on suhteellisen tuntematon käsite useimmille, eikä ihme: se sotii jigikalastuksen pohjimmaisia käsityksiä vastaan. Niitä, joissa jigi on kumin ja painopään jouheva liitto, jolla kalat pyydetään pohjasta tehokkaimmin. 

Käsitys jättää kuitenkin huomiotta hienosti uivien, keveiden kumisten vieheiden valtavan pyyntipotentiaalin myös pintakalvossa. 

Pintajigaukseen ei ole valtavasti varsinaisia vieheitä tarjolla, alueen pioneerina on ollut pitkään lähinnä FLEE. FLEEssä tulevat esiin pintajigauksen parhaat puolet: pohjaan takertumaton uitto matalassa yhdistettynä hitaaseen, vaakasuuntaiseen vajottamiseen matalassa. Painopäällä, kevyelläkin, vajottaminen on keulapainoista ja hyvin matalassa, alle puolen metrin vedessä, se johtaa hutitärppeihin. Hyvin suunniteltua pintajigiä voi myös sivuliu’uttaa kuin jerkkejä. 

Pintajigin ongelma suurelle yleisölle on sen keveydessä, joka vaatii välineiltä paljon. Tarvitaan pitkä, laadukas vapa ja ohut siima, jotta pyydön saa lentämään vähänkään totutusti. Vastapainoksi voi saada tukevia tärppejä skenaarioista, joissa muilla vieheillä voi olla hankalaa.

Miksi pintajigi eikä drop shot? Pohja voi olla niin leväinen, ettei painon raahauttaminen onnistu. Lisäksi drop shot voi vaatia osaamista, joka tuntuu hankalammalta kuin se, että laittaa vaan vieheen lukkoon ja heittää.

Miksi pintajigi eikä kevyt nomijigi? Matalassa pintajigi pysyy pysäytyksessäkin vaaterissa ja tartuttaa kalan paremmin.

Miksi pintajigi eikä jokin muu pintakulkuinen viehe? Pintajigin koukut ovat selässä eivätkä raavi levää niin helposti. Lisäksi kapeampi liike voi puoltaa tiettyjen kalojen tarttumista. 

 

4. Mikrojigaus

Mikrojigaus on mielenkiintoinen tuoreempi tuuli jigimarkkinoilla. Sitä voisi kuvailla melkeinpä “heittomormyskoinniksi” tilanteisiin, joissa kalaa on vaikea saada muulla kuin äärimmäisen pienillä vieheillä. Koska kyseessä on jigikalastus, välineistö poikkeaa edellisestä kuumasta kevytkalastuksen trendistä nimeltään Ultra Light, UL. 

Jigaamiseen pieniliikkeisiä otuksia imitoivalla kumiötököillä liittyy herkkä nypyttely ja tuntuman hakeminen, sekä se, että keveitä vieheitä pitää kyetä heittämään kunnolla. Näiden johdosta mikrojigivavat ovat pitkähköjä, yleensä laatukuituisia, sekä kärjestään tavattoman herkkiä. 

5. Erikois-rigit

Erikoisrigijigaukseksi voidaan katsoa kaikenlaiset marginaalisemmat tavat jigikalastaa, kuten Alabama-, Carolina- tai Texas-rigaukset. 

Alabama rig on sateenvarjomainen jigiviuhka, jossa metalliaisojen päissä on kumitetut koukut. Alabaman ihme onkin eräänlainen versio täkäläisestä jigilitkasta. Alabamalaisen idea on esitellä pikkukalaparvi enemmän sen näköisenä kuin se esiintyy, siinä missä täkäläinen parvi-imitaatio kulkee jonossa kuin kiisket Örön saaren öisessä satamassa. Alabama rigin suosiota syövät samat asiat kuin perinteisen jigilitkankin.

Alabama rigiä merkittävämpi rooli on takavuosina tunnetuksi tulleilla luotipää-rigauksilla, jotka tunnetaan rapakon takana Carolina- tai Texas-rigauksina. Ne on molemmat suunniteltu bassin kalastukseen matojigeillä, mutta niille voi löytää järkeviä käyttöskenaarioita täkäläistenkin kalojen suhteen. Molempien pääideat ovat siinä, että niillä voi kalastaa ruovikkoisissa vesissä, ja että kala saa hetken normijigiä enemmän aikaa imaista viehe suuhunsa. Tämä liittyy matojigien käyttöön.

Rigit rakennetaan niin, että siimaan tulee liukuva luotipääpaino, vähän kuin siikaongessa. Texas rigissä paino tulee suoraan koukun eteen, kun taas Carolina rigissä painon taakse tulee leikari ja tapsisiima, aivan kuten siikaongessa. Koukkuna käytetään “matokoukkua”, joka amerikkalaisittain tarkoittaa koukkua, jota käytetään tällaiseen kalastamiseen keinotekoisella matojigillä.  Useimmiten se on ns offset-koukku, joka tarkoittaa, että koukku on suunniteltu ruohorigaukseen ja jigi pujotetaan koukkuun erityisellä tavalla piilottaen koukku ruohoilta niin, että se tartuttaa kalan kuitenkin. 

 

 

Texas rigillä kalastetaan raahaten painoa pohjaa pitkin siten, että vetojen tai nyppäisyjen väliin tulee pieniä taukoja, joiden aikana siiman voi antaa hieman löystyä, ja kala saa mahdollisuuden imaista jigin kitusiinsa ilman että paino lähtee mukaan. Tässä se merkittävin ero normijigaukseen tärppituntumaa ajatellen, toinen merkittävä ero on se ruovikossa kalastamisen mahdollisuus.

Carolina rigillä kalastetaan muuten samalla tavalla kuin Texas rigillä, mutta tapsi mahdollistaa sen, että painotonta viehettä voi leijuttaa nykäyksen jälkeen kohti pohjaa hitaasti, joka voi joissain tilanteissa olla avain saalispussin kerryttämiseen. Carolina rigissä voi käyttää myös kelluvaa jigiä, jolloin edellä mainittu optio toteutuu vielä hitaammin tai jopa keijuttaen tai vieheen nousten ylöspäin, mikäli kumi kelluttaa offset-koukun.

6. Litkajigaus 

Litkajigaus on hieman taka-alalle jäänyt kalastusmuoto, jolla varsinkin takavuosina nosteltiin merensalmista suuria ahvensaaliita. Siinä useampikoukkuiseen, vaikkapa silakkalitkaan, laitetaan kumihärpäkkeitä, joista yhdessä sun toisessa roikkuu veneeseen nostettaessa ahven. Litkajigaamisen suosiota on syönyt kalastuslaki, jossa ainoastaan silakkaa saa yleisviehekortilla litkata. Harva viitsii käydä lupashowta läpi tämän takia, sillä hyvästä ahvenparvesta saa riittävästi apetta yhdelläkin jigikoukulla. Lisäksi litkoissa käytetään usein aika pieniä kuminpaloja, jotka voivat johtaa ylenmääräisen suureen pienten ahventen määrään saaliissa. Isompikuminen litka taas voi olla raskas ja hankala käyttää. Litkat ylipäätään ovat.

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *