”Mahtava viikko. Salmeen on pyörähtänyt hyvä partti näpeää kuhaa ja vene ja vavat ovat valmiina iskuun muutamassa minuutissa, en ole kasannut pois mitään. Ajelen rantaan ja pudotan veneen. Pieni siirtymä ja ankkuri veteen. Tiedän tarkalleen mitä tehdä. Minne heittää, millä heittää. 18g nuppia ja neon perch-värinen 5,5” toukkajigi koukkuun. Heitto. Ei mitään, ei hätää. Toinen heitto. PAM! Kova vääntö, jonka päätteeksi haavitsen kauniin reilu nelikiloisen kuhan. Tästä tässä on kysymys. Tämän vuoksi tarkkailen läpi vuoden tilanteiden kehittymistä ja jaksan kampeutua vesille yhä uudestaan ja uudestaan.”

Tuollaista jigaaminen parhaimmillaan on. Harjoittelemalla kartutettu tieto jalostuu täsmälliseksi osaamiseksi, jonka avulla muistojen lokerot täyttyvät hienoista hetkistä. Jigikalastuksesta onkin muutamien viime vuosikymmenten aikana tullut yhä useammalle kalastajalle saalisvarmuudessaan jopa pääsääntöinen tapa lähestyä kalaa, aina punavalkoisen kohon, laiturinnokan ja sinisen krokodilin rinnalle. Ja joka vuosi jostain ilmestyy niitäkin, jotka ottavat vavan ensimmäistä kertaa käteen ja ihmettelevät kaupan hyllyjen välissä monekirjavaa kumilieronkaisten tarjontaa. Mitä heittäisi ostoskoriin ja kuinka ostoksiaan oppisi käyttämään.

Siksi päätimme tehdä tämän artikkelisarjan. Yritämme kertoa mahdollisimman kattavasti mistä on kysymys. Sekä madaltaa kynnystä kokeilla uutta niin, että touhu lähtee mielekkäällä tavalla käyntiin. Jigaaminen ei ole maailman helpointa, mutta ei se vaikeintakaan ole ja kalan makuun pääsee kyllä, vaikkei heti olisi mestari.

 

Jigikalastuksen lajit

Jigikalastuksen käsitys on laajentunut kattamaan monta toisistaan olennaisesti poikkeavaa tapaa kalastaa. Ne on hyvä tunnistaa, sillä vain valitsemalla kohteeseensa oikean tavan kalastaa voi onnistua. Päälajeissaan jigikalastus voidaan jakaa heittojigaamiseen ja vertikaalijigaamiseen. Niiden alta löytyy monta alakategoriaa, jotka ovat myös keskenään niin erilaisia, että toisella voi onnistua satumaisesti ja toisella pyytää täyttä tyhjää. Käydään nämä kaikki läpi vuorollaan.

 

HEITTOJIGAUS

Yksinkertaisin, ja varmaankin suosituin tapa jigikalastaa on ihan tavallinen heittojigaus, “normijigaus”. Heittojigaajan pääasiallinen saalis Suomessa on ahven, hyvänä kakkosena kuha ja kolmantena hauki. Muitakin kaloja heittojigaamalla voi saada, mutta ne ovat koko lailla marginaalissa. Lahna, kirjolohi, taimen, nieriä, säyne, toutain, turska ja varsinkin simput voivat kuitenkin hyvinkin osua jigikalastajan reitille.

 

Välineet

 

Jigin virittäminen koukkuun

Helppoa kuin heinänteko. Otetaan painopää toiseen käteen ja toiseen kuminen lisäosa. Pujotetaan kumi koukkuun. Tee se huolellisesti. Muuten voi käydä näin. ja olet pienen huolimattomuusvirheen johdosta tuhonnut heti kättelyssä kalansaamismahdollisuudet aika tykkänään. Pujota kumi koukkuun siis niin että se asettuu suoraksi ja korjaa sitä aina kun kalat ovat repineet sen koukusta väärään asentoon. Vaihda liian kulunut kumi, joka ei enää pysy roikkumatta koukussa. Takaan, että asialla on valtava vaikutus kalantuloon. Paljon suurempi kuin sillä, onko sirppi ylöspäin vai alaspäin, joka vaikuttaa lähinnä siihen, kuinka herkästi pyrstö takertuu koukkuun ja lakkaa siksi kalastamasta. Useimmat asettavat pyrstön alaspäin.

 

Painopäät

Millainen pää, millainen kumi? Aloitetaan pään valinnasta, sillä se voi erottaa hyvän saaliin nollasaaliista. Päitä on eri kokoisia, muotoisia ja eri värisiä. Olennaisimmat erot saaliissa liittyvät pään kokoon sekä toisinaan väriin. Muodon valinnalla voi tehostaa pyyntiä joissain olosuhteissa, mutta ei muoto tavallisesimmassa, aktiivisessa jigaamisessa selvästikään yhtä tärkeä ole kuin mainitut muut valinnat.

Suurin osa päistä on pyöreitä tai kalan pään mallisia. Molemmilla saa kalaa ja tärkeämpää on valita oikea paino kalastusolosuhteisiin nähden. Tämä on jigivälineistön valinnan mutkikkain osuus aloittelijalle. Tätä on vaikea edes selittää, sillä tuntuma pitää saada kalastajan käteen, eikä sitä saa tekstiin ikinä. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Siiman paksuus, virtaus, tuuli. Virheet ovat kuitenkin aina sitä, että valittu pää on liian painava tai se on liian kevyt.

Mistä tietää onko pää liian painava? Se on sitä, jos jigi vajoaa liian nopeasti, jotta kala saisi sen kunnolla kiinni. Mitä matalammassa kalastaa, sitä tarkemmalla oikean painoinen pyytö on. 2-3 metriä vettä, niin voit viiden tuuman jigillä saada kalaa 2-10-grammaisella pääpainolla, mutta jos vettä on metri, voi olla että jo viisi grammaa on liikaa ja onnistuneeseen kalastukseen tarvitaan 1-4 grammainen pää. Jos vettä on taas vaikkapa 15 metriä, voi olla että tarvitaan 10g pää tai 30g pää ja voi olla, että jos pää on 20 tai 30 grammaa niin asialla ei ole kovin suurta väliä.

Pienempi pää on aina hitaampi kuin painavampi pää ja kalastavuus on jossain sopivassa nopeuden summassa. Matalassa vedessä liian painava pyytö kostautuu varmemmin, koska kalastus on pitkälti vaakasuoraa ja maan vetovoima on armoton. Et saa pyytöä juuri irti pohjasta uittaaksesi sitä kalastavasti, jos pää on liian painava. Syvemmällä taas kalastus on pystysuorempaa ja ero ei ole yhtä dramaattinen kuin matalassa. Viehe ui erilaisilla painoilla eri nopeuksilla ja niiden suhteen kala voi olla suvaitsevampi ja jopa suosia hieman nopeammin etenevää viehettä kuin mahdollisimman hidasta. Jonain toisena päivänä asia on taas toisin päin. Matalassa vedessä liian suuri pää aiheuttaa kotimaan vesille lähes aina liian suuret kelausnopeudet ja epäedullisen, liian poukkoilevan liikkeen muutenkin.

Pääostoksilla ei siksi kannata pihdata, vaan päitä kannattaa hankkia jokaiseen olosuhteeseen, johon kuvittelee päätyvänsä. Lähes joka kerta, kun minulla on kyydissä joku hiukan vähemmän kalastava, niin häneltä puuttuu sopivia päitä, kun mennään matalaan, mennään syvään, rekataan vähän, virtaus yltyy tai jotain. Aina tapahtuu jotain. Joskus päitä puuttuu itseltäkin, kun ei ole huomannut tankata. Päälogistiikan hallitseminen on aikamoinen homma.

Syvyys ei myöskään ole ainoa asia, joka pään valintaan vaikuttaa. Virtaus vaatii helposti enemmän painoa kuin seisova vesi, samoin voi olla tuulen kanssa, joka repii siimaa ja sitä ikävämmin, mitä kevyempi viehe on. Kovalla tuulella voikin olla vaikeaa löytää kalastavaa yhdistelmää varsinkaan matalassa, ja mikäli ei löydä kohtuullisia olosuhteita, voi olla viisaampaa jäädä kotiin. Tai vaihtaa syvyyttä, jopa menetelmää! Kts drop shot.

 

Pään väri

Pään väri voi lisätä logistisia painajaisia, mikäli ei pitäydy jyijyn värisissä. Tulee kumin kanssa niin paljon hallittavaa väriyhdistelmissä, sekä siinä kuinka paljon painavia päitä pitää kantaa mukana, kun meillä on vielä se koukkuasiakin.

Joitain esimerkkejä värillisten päiden eroista lyijnvärisiin verrattuna löytyy kuitenkin. Kerran kesäisellä kuhareissulla kaveri sai yhtäkkiä muutaman kuhan rinteestä punaisella päällä, enkä itse saanut tärppiäkään vaikka samaan koloon tähtäsin. Mietin että voiko olla noin että punainen pää on ratkaiseva tekijä, ja kun minulla ei sellaisia sopivassa koossa sihen lähtöön ollut, leikkasin punaisesta jigistä raidan koukun tyveen ja kas: Sain heti jokusen kuhan!

Toisen suuntainen esimerkki tuli eräällä syksyisellä ahvenreissulla, kun ahven kärsi esitellä vain hyvin himmeitä pyytöjä. Kaverilta loppuivat oikean kokoiset päät ja hän joutui laittamaan chartreuse-värisen hököstyksen ja syönti loppui häneltä kuin seinään. Ahven ei suostunut siihen ollenkaan. Olisinhan minä lainannut, mutta joillekin meistä on tärkeää löytää vieheet omasta pakistaan. Tämä ei tietenkään tarkoita, että hälykeltainen väri olisi täysin kelvoton, se voi sameassa vedessä esimerkiksi olla pitelemätön. Mutta kannattaa muistaa, että sen hälyisen näkyvyyden asian voi hoitaa kumin puolellakin. Jigipäitä voi kaikkiin mahdollisiin lähtöihin kantaa mukanaan vaikka 20 kiloa, mutta mikäli niitä joutuu vähänkään jarrutellen syystä tai toisesta hankkimaan, suosittelen ainakin alkuun pitäytymistä lyijynvärisissä päissä. Hifistelyihin voi paneutua myöhemmin sitten.

Koukku

Hyvin varustellussa jigipääpakissa on samoille painoille myös eri kokoisilla koukuilla varustettuja päitä. Itselläni tarve tulee eniten esiin ahvenen kalastuksessa, jossa joutuu välillä menemään aika pieniin jigeihin. Jos ahven on vähän huonolla otilla ja parvissa on paljon 150-200g kalaa, joita pitäisi saada paistinpannulle kun ei isommistakaan sillä haavaa ole käryä, niin koukku saa olla pienemmästä päästä. 1/0 voi päätyä jo huonosti kalan kitaan. Mikrojigipäistä löytyy nykyään onneksi pienempiäkin koukkuja, jopa no 8 asti.

Pienemmän koukun kita saattaa taas kuhakoon kumin kanssa tukkeutua liikaa ja tarvitaan 2/0 tai jopa 4/0. Mieluummin siis kuin varustaa rasiaansa eri värisillä päillä, suosittelen varustautumista riittävällä valikoimalla eri painoisia päitä 2-40g ja ainakin alle 20g päitä eri kokoisilla koukuilla. Pienempiä nihkeisiin ahvenlähtöihin ja vähän suurempia reippaisiin kuhalähtöihin. Perusperiaatteena voisi olla, että pienemmän pään koukkuja voit aina tukea lisästinger-ratkaisulla, mutta suurempia et voi muunnella muuta kuin pujottamalla jigit koukkua kätkevämmin, eli toisin sanoen koukaten syvemmältä jigin mahan kautta, mikä tapa pienentää koukun kitaa tai vieheen kokonaiskorkeutta, kannattaa pitää myös mielessä. Voi mahtua tökkivän kalan suuhun ykskaks paremmin.

 

Kumi

Jigipyydön toinen kalastavuuden kannalta oleellinen osa on se kuminen lörpsykkä, joka koukkuun pujotetaan. Pääpiirteiltään ne voidaan jakaa kalajigeihin sirppi-, lapio- tai haarapyrstöllä, sirppipyrstöisiin mato- tai toukkajigeihin (ja on niitäkin lapiopyrstöllä) ja kaiken maailman erikoisuuksiin, kuten sammakot, erilaiset ravut ja vaikkapa vesiliskot ja muut ötökät.

Sirppipyrstöjä löytyy siis madon, toukan ja kalan muotoisina. Matojigin ja toukkajigin ero on lähinnä se, että madot ovat pitkulaisempia kuten madot ovat ja toukat pötkyläisempiä, kuten toukat ovat. Kalat näyttävät ihmisen silmiin luonnollisesti kaloilta. Kalan silmiin nämä kaikki näyttävät erilaisilta kaloilta, vai oletteko nähneet matoja tai toukkia uimassa pyrstö vinhasti vipattaen? Joku kysyi minulta kerran, kun olin taimenia menestyksekkäästi narrannut toukkajigeillä, että “mitä syövätkö nekin jotain toukkia siellä?”. Eivät syö, kaloja niillä toukilla mallattiin, kuten aina.

Kalajigille on tyypillisempää esiintyä lapiopyrstöisenä. Lapiopyrstö aiheuttaa vieheelle vähän erilaisen käynnin ja pyrstö on lisäksi lyhyempi. Erilaisia ominaisuuksia voi käyttää hyödykseen, mutta onko jokin perusmalli parempi kuin toinen? On ja ei. Kategorisesti en lähtisi laittamaan malleja paremmuusjärjestykseen, mutta yhteen kalastusskenaarioon voi olla syytä valita mieluummin yksi kuin toinen. Tai pelkästään tarjotakseen näytille “jotain muuta”. Monissa tapauksissa kalan voi yhtä hyvin saada kalajigillä kuin toukkajigillä.

Itse käytän virtapaikoissa useammin sirppipyrstöisiä pyytöjä kuin lapiopyrstöisiä. Pehmeäkuminen sirppi liehuu virrassa helpommin kuin lapio ja sitä voi käyttää monipuolisemmin virtaus- ja heittosuunnissa. Mutta on niitä kaloja virroista naarattu lapiopyrstöilläkin. Virtaamattomilla kuhapaikoilla käytän enemmän lapiopyrstöisiä kalajigejä kuin sirppipyrstöisiä. Niissä on usein horjuvampi uinti, vähän kuin “hakevissa” vaapuissa. Lisäksi ne muistuttavat olemukseltaan enemmän sellaisia pohjakaloja kuin kiiski tai ahven, joita kuha monin paikoin pitkin kesää popsii. Sirppipyrstöissä näkyvät enemmän salakat ja lieromaisemmat merelliset pohjakalat.

Jotkut ovat unohtaneet sirppipyrstöiset pyydykset uudempien trendien pauloissa. Itse en tähän suostu, sillä tunnen niiden vahvuudet. Eri asia on sitten, jos kalastaa vaikkapa vain yhtä mökkijärveä ja siellä kalajigi hakkaa sirpit aina 6-0. Miksei silloin täyttäisi pakkejaan kalajigeillä.

Erilaisten kumien käyttöön voidaan palata kalastustekniikoiden edistyneemmissä osioissa. Samoin kuin kumien kokoihin, josta voi tässä kohtaa todeta vain, että kyllä niitä vaan kannattaa monen kokoisia omistaa. Joskus ahven kaipaa tosi pientä, parin kolmen sentin mittaista pyytöä ja kuhalle voi toisinaan aika suurtakin syöttää, ainakin seitsemään tuumaan saakka.

Kumien väri

Huhhuh. Siinäpä sitä onkin miettimistä. Voiko valita totaalisen väärin? Voi. Ja täydellisen oikein. Voiko jollain järkevällä tavalla lähteä liikkeelle, jos ei mitään tiedä mistään? Ehkä.

Järkevä tapa voisi olla lähteä tavoittelemaan kaupan hyllyiltä pääasiallisia saaliskalan värejä ja virittää niitä pariin mahdolliseen suuntaan: huippusyöntiin ja nihkeään pureskeluun. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että otetaan lähtöväriksi vaikka kiiski. Kiiski on paikoin tummempi yleisväriltään, paikoin vaaleampi. Etsitään mahdollisimman sen värinen jigi. Sen jälkeen etsitään siitä hälyisämpään, näkyvämpään suuntaan viritetty versio, sekä hillitympi, joka voi olla jo aika tumma tai muuten mitättömän oloinen. Jollain niistä tulee kalaa, mikäli kala kiisken odottaa syövänsä. Saman voi toistaa muiden oletettujen syönnösten kanssa. Meren syvyyksissä ahven saattaa etsiä kivinilkkaa tai tokkoja tai salakkaa, joskus silakkaakin. Tai pientä särkeä. Mutua.

Jos ei saaliskaloista tiedä mitään, voi vieheitä lähteä etsimään pelkästään näkyvyyden kautta. Silläkin osuu väkisin johonkin syönnin tarpeeseen. Esimerkiksi sameilla merenvihreillä alueilla chartreuse on pakollinen väri pakkiin. Kirkasvetisillä alueilla taas merellisen himmeät vihreän- ruskean- tai punasävyiset vieheet toimittavat useimmiten saalista. Jos mukana on kaveri, voi olla järkevää aloittaa eri päistä näkyvyyttä ja korjata siihen suuntaan kuin saalista näyttää kertyvän.

 

Vapa

Olen nähnyt monen aloittavan jigikalastuksen puolihuolimattomasti, kaivamalla mökkivaraston kätköistä 70-luvun heittovavan tai vanhan uisteluvavan ja lähtevän nakkelemaan satunnaista pakin sisältöä jorpakkoon. Tämä päättyy saaliin kannalta yleensä huonosti ja vaikka on tietysti mukavaa että edes yritettiin, niin suosittelen käydä kaupan kautta seuraavalla kerralla. Vapateknologia on kehittynyt 2000-luvulla sellaiseksi, että suht huokeastikin saa aivan kelvollisen jigivavan, jota voi heilutella jo ihan kalastavasti. Latomalla kahisevaa tiskiin tuplaten, triplaten tai enemmän saa tietysti vielä paremman ja kalastusnautinnon viritettyä huippuunsa.

Parempi vapa on kevyempi, jäntevämpi ja monikäyttöisempi. Samalla vavalla voi hoitaa kunnialla pari kolmekin skenaariota, siinä missä huokeampi vapa suoriutuu kohtuullisesti tehtävästä kerrallaan ja seuraavaan tehtävään tarvitset toisen vavan. Halvempi vapa heittää todennäköisesti lyhyemmin ja se on hieman raskaampi käyttää. Näillä asioilla ei välttämättä ole kuitenkaan etenkään vasta-alkajan käsissä juurikaan merkitystä. Suurin osa ihmettelystä ja kalansaannin perusteista on muissa asioissa.

Vavassa on tärkeintä, että sillä pystyy huoleti heittämään sen minkä suunnittelee ja että se tartuttaa ja pitää kiinni kohdekalan. Tämä tarkoittaa käytännössä, että ahvenelle kannattaa valita notkeampi vapa kuin kuhalle. Ahvenvieheet ovat keskimäärin kuhavieheitä kevyempiä ja kuhan, etenkin kookkaamman, suupielet luisemmat, eikä kala tartu kovin helposti liian notkeilla vavoilla. Ahven puolestaan varisee helposti irti liian jäykästä vavasta. Kalliissa vavassa voi olla notkea kärki, mutta jäntevä runko ja sillä voi selvitä sekä ahvenesta että kuhasta kunnialla. Sekä heittämisen, tartuttamisen, että kiinni pysyttämisen kannalta.

Vavan pituus on jossain määrin makuasia, jossain määrin tarveasia. Matalassa vedessä keveillä jigeillä kalastaminen voi vaatia pitkää ja notkeaa vapaa, jotta heittopituutta saa syntymään riittävästi. Hyvästä sellaisesta vavasta voi joutua pulittamaan reippaasti kolmenumeroisia summia. Syvemmässä vedessä painavammilla vieheillä saa jo armoa. Heittojen harvemmin pitää olla pieniä vippaisuja pidempiä, eivätkä heitto-ominaisuudet ole välttämättä kaikkein tärkeimpiä. Kelvollisen vavan löytää paljon huokeammalla. Joku tykkää ohjailla viehettä kuusijalkaisella, toinen kahdeksan jalan säilällä. Loput siitä välistä. Itse viihdyn parhaiten siinä seitsemän jalan tuntumassa ja mitä matalammalle mennään, sitä pidempää kaivelen esiin.

 

Kela

Hyrräkela vai haspeli? Tämän kysymyksen kohdalla on paras kuunnella sisäistä ääntään. Hyrräkela on monelle pyhä kone, jota parempaa ei mihinkään hommaan ole kuunaan valmistettu. Jos tuntuu siltä, valintasi on hyrräkela. On sen toiminnassa tiettyä täsmällisyyttä.

Haspelin puolet piilevät herkkyydessä. Setistä saa helpommin tasapainoisen. Itse pidän siitä, että voin laittaa vavan etusormen päälle makaamaan, ja se pysyy siinä. Näin tasapainoinen viritys on kevein käyttää, oli välineen varsinainen paino mitä hyvänsä. Käteen tuleva vääntö on se, joka ranteissa painaa. Ote haspelivavasta on myös ergonomisempi, saat kiinni puhtaasti vavasta, etkä puoliksi kelanmötikästä. Itselleni hyrräkelan edut tulevat esiin vasta vertikaalijigauksessa, josta myöhemmissä luvuissa enemmän. Itse tykkään käyttää niin pientä kelaa kuin mahdollista. Ahvenelle riittää useimmiten 500-sarjan kela, eikä kuhakaan koskaan kaipaa 1500-sarjalaista suurempaa. Tärkeintä on, että riittävän paksua siimaa mahtuu sen verran, ettei se heti lopu, heittokulumineen.

 

Siima

Hyvin harva jigikalastaja käyttää nykyään muuta kuin kuitusiimaa. Käytettävän siiman paksuus riippuu paitsi siiman laadusta, myös kalastuspaikasta, sekä jossain määrin myös kohteena olevasta lajista. Mikäli pohja on armelias, kuten monilla ahvenapajilla veneestä käsin, parhaan tuloksen saavuttaa mahdollisimman ohuilla siimoilla, 0.06 – 0.10mm. Jos vieruskaveri kalastaa samoilla välineillä, mutta tuplapaksuuksin, voit olla varma, että saat ohuilla piuhoillasi paremmin kalaa.

Tilanne muuttuu, kun kalalaji vaihtuu kuhaan, jota pyydetään kivikkoisilta pohjilta. Siinä missä sinulta jää pohjaan jigi toisensa jälkeen, kaveri nappaa paksummilla touveillaan kuhan toisensa perään. Paikasta, siiman laadusta ja jigikoukun tukevuudesta riippuen kuhasiima voi olla 0.10 – 0.20mm. Väkevimmillä välineillä ja notkeimmilla koukuilla voi kiskoa koukkuja suoraksi minimaalisin viehehävikein. Tämä kannattaa erityisesti rannalta kalastajan muistaa. Penkereet ovat usein takkuiset, etkä pääse veneellä noutamaan vieheitä. Jos et siis tunne paikkoja, sillanpielisiä esimerkiksi, varaudu vähän tukevammilla siimoilla ja ohenna vasta paikoissa, jotka opit tuntemaan vaarattomiksi.

 

Muut välineet

Lukko. Kannattaa minimoida kaikki mahdolliset häiriötekjät ja käyttää pienintä luotettavaa lukkoa. Itse käytän pääasiassa #1 Nice Snapia. Simppeli ja helppokäyttöinen jigilukko. Peruke. Sama kuin edellisen suhteen: minimoi häiriötekijät. Sido fluorocarbonista, sido tai holkita Jawlinesta tai hanki Dragonin hiuksenohuita perukkeita. Ahvenelle voi laittaa kaikkein ohuimpia ja kuhalle pohjasta riippuen vähän paksumpaa. Jos pohjat ovat sileät, ohuempikin riittää ja on parempi. Jawline tai Dragon tarjoavat ohuimmat vaihtoehdot, fluorocarbonin ollessa paksumpaa, mutta muutoin näkymättömämpää. Perukkeella ON väliä:

 

“Oltiin kuhaa kalassa ja minä vedin kahden miehen letkaamme varmaan 8-0 alkuillan jälkeen. Professoriksi kutsumamme kaveri alkoi olla hädissään ja pohti, onkohan tästä paksusta vanhanaikaisesta haukiperukkeesta haittaa? Tuumin että minusta on, siksi en käytä mokomia. Professori otti keskustelun päätteeksi perukkeen pois ja sai ihan kohta jigikuhaenkkansa, jonka jälkeen kaloja samaan tahtiin kanssani.”

 

Nykyään ei peruketta tarvitse kokonaan onneksi heivata, koska huomaamattomia, mutta kestäviä vaihtoehtoja on monta, kuten mainitut.

Kalastustekniikka

Viimeinen, muttei vähäisin ero onnistumisen ja epäonnistumisen välille syntyy kalastustekniikasta. Siinä missä kokenut jigaaja osaa muunnella virpomistaan, hakien koko ajan toimivinta konseptia, on aloittelijan normaalisti hankala ymmärtää ensimmäistäkään kalastavaa tapaa heilutella instrumenttejaan. Eikä se aivan itsestään selvää olekaan, sillä jos omaakin kalastamistani mietin, vavan ja kelan yhteispeli on sillä tavalla saumatonta, että sitä on vaikea edes selittää. Joku voi kysyä jigaatko vavalla vai kelalla ja minä en osaa joko tai – vastausta antaa. Mielestäni touhuan yhtä lailla molemmilla. Sen mitä vavalla nyhdän, kelaan sujuvasti kelalla pois. Tottuneella nämä asiat ovat hienostuneessa synkassa, mitä ei opi kuin kalastamalla.

Mitä sitten vinkeiksi? Pari asiaa näyttävät vähemmän jiganneilla toistuvan: he heiluttelevat vapaansa liian suurieleisesti ja kelaavat liian vähän. Kannattaa pitää mielessä, että jos tuommoisen pari metriä pitkän vavankin nostat ykskaks koko mitaltaan ylös ja päästät vastaavasti perään alas, tapahtuu seuraavaa: Jigi syöksähtää luonnottomasti pari metriä viuhuen eteen- ja ylöspäin ja putoaa kuin kivi takaisin pohjaan. Ja makaa siellä, koska aloittelija jättää sen sinne liian pitkäksi aikaa, aina seuraavaan viuhtaisuun asti. Kokenut jigaaja ei kalasta lainkaan näin. Hän pitää jigin jatkuvassa maltillisessa liikkeessä, jossa viehe ei koskaan spurttaa liikaa, eikä käy pohjassa kuin hipaisten. Jigi ei koskaan nouse hänellä pohjasta kovin monta kymmentä senttiä, eikä se vajoa liian nopeasti, vaan eteneminen on loivakaarista kalan pyrähtelyä eteenpäin. Jigipään paino on olennainen osa tämän hallitsemisessa, ongelmana on se, että aloittelija ei tiedä mikä on tavoiteltu rytmi ja kuinka se saavutetaan.

Pari asiaa kannattaa muistaa. Älä nosta vapaa nykiessäsi koskaan 30-40 senttiä enempää. Kelaa mieluummin kaikki se aika, jolloin et tee tuota nykäystä. Älä makuuta jigiä hetkeäkään pohjassa, vaan pidä se liikkeessä. Joskus opetettiin jigaamista niin, että se on sellaista pohjan pomputtelua. Tavallaan se onkin, mutta enemmän se on koko lailla lineaarista vieheen kuljetusta eteenpäin. Sama periaate siis kuin minkä tahansa vieheen käyttämisessä. Pilkkiminen on enemmän pomputtelua.

Itse varioin spurttailutyyliä muutamalla tavalla. Yksinkertaisimmillaan siirrän ikäänkuin vain vähän viehettä varovasti vavankärkeä nostamalla. Tällainen voi toimia erityisesti syvässä vedessä, jossa siiman kulma on jyrkkä ja pienikin nosto liikuttaa viehettä eteenpäin. Matalampaan veteen säädän vetoa niin, että kela ottaa vähän enemmän siimaa sisään ja sama eteenpäin kulkevuus säilyy. Astetta mutkikkaammassa tavassa nykäisen samaan vetoon kaksi spurttia, jolloin “saalis” kiihdyttää ensin vähän ja sitten vähän kovemmin. Kolmannessa variaatiossa spurtteja tulee kolme. Tuntuu, että mitä matalampaa on, sitä enemmän tulee tarve spurttailla. Lisävariaatioita tulee spurtin voimasta. Toisinaan voi olla eduksi lähinnä raahata jigiä pohjaa pitkin, toisinaan “lennättää” kunnolla. Mikä toimii parhaiten, sen huomaa tärpeistä. Eikä pelkästään siitä minkä verran niitä tulee, vaan siitä, minkä verran niitä saa tarttumaan. Ensimmäinen ohje lukuisten tyhjien ja täysien tärppien väliin on keventää päätä, jos hidastettu nykäisy etenkään ei auta. Vavallakin on merkitystä myös tähän:

 

“Olin korjannut vanhaa katkennutta porkkanavapaa asentamalla siihen notkean uuden kärjen kokeeksi. En ollut liimannut tai sitonut sitä vielä kiinni kunnolla. Lisäksi mukana oli vain aika kokojäykkä kuhavapa. Ahvenia oli salmessa runsaasti, ne olivat kerääntyneet myrskyn jälkimainingeissa yhdelle kilometrin pätkälle kaikki. Sain niitä helposti porkkanavavalla, joka jousti kärjestä. Naps kiinni ja kyytiin. Mutta uusi kärki alkoi haljeta tyvestään! Säästin sitä parempiin korjauksiin ja aloin nakella kuhavavalla. Mutta mitä ihmettä? En meinannut saada aikaiseksi edes tärppejä! Kun yritin hidastaa vetoja imitoiden pehmeäkärkisen vavan aikaansaannoksia, aloin saada tärppejä, mutten oikein saanut kaloja tarttumaan. Ja niistä mitkä sain, ainakin puolet irtosi. Ero oli niin järisyttävä, että kuin varmuudeksi kokeilin vielä notkeaa vapaa hajoamisen uhallakin. Ja kyllä, sillä lähti laaki ja vainaa. Fiksasin porkkanavavan kuntoon välittömästi kotiin saavuttuani.

 

Kala ottaa käytännössä aina vajoavaan jigiin, eli keskity siihen kohtaan, äläkä esimerkiksi heiluttele vapaa ylimääräisiä. Anna kalalle aika ja rauha leipoa kiinni. Joskus on syytä olla ylimääräisen rauhallinen.

 

“Tämä voi liittyä edellisen esimerkin pehmeäkärkiseen vapaan. Ahven naputti jigiin siihen malliin, että jos vedit vastaiskun pienimmästä hipaisusta, kalat eivät tarttuneet. Ymmärsin äkkiä maltin merkityksen. Kalan piti antaa nypyttää vajoavaa jigiä niin pitkään kuin se ennen pohjaan painumista oli mahdollista, vähän kuin olisi koho popsahdellut pinnassa aikansa ennen sukeltamista. Sitten vasta vastaisku ja varmempi tarttuminen. Erityisesti sirppipyrstöistä jigiä kala voi imeskellä hetken ennen kuin koukku on suussa.

 

Kalapaikan valinta

Tämä voi olla kaikkein vaikein osuus jigikalastuksen jalossa taidossa. Kalat uivat eri paikoissa eri aikaan vuotta ja eri kalat käyttäytyvät eri tavoin. Ilman venettä voi olla vaikea löytää kunnollista kalapaikkaa, jossa ei pelkästään menetä vieheitään pohjatärppeihin. Veneellisen voi olla vaikea keksiä missä kala voisi luurata.

Aihe on yhtä leveä kuin pitkäkin, että luulenpa, että se on paras pilkkoa useampiin pienempiin artikkeleihin. Ja vaikka tässä nyt niin toimitaankin ja tietoa päätyy eetteriin, ei niissä välttämättä osuta Sinun paikallisiin olosuhteisiisi. Siksi kunnaillaan kannattaa kulkea paitsi vesillä, niin muuallakin silmät ja korvat auki, etsittävä vihjeitä kalan liikkeistä.

“Koukkukaupassa puhuttiin, että joku oli saanut kahden kilon kuhia erään sillan alta. Höristin korviani, sillä olimme hukanneet mittakuhia suuremmat yksilöt uisteluvesiltämme kokonaan. Lähdimme kokeilemaan onneamme huhun perusteella heti kun kynnelle kykenimme. Reissu onnistui yli odotusten, tililläni oli sen elokuisen aamun jäljiltä 3700 ja 4300-grammaiset merikuhat ja paljon useampi vavan taivuttaja jäi koskaan näkemättä, muttei tuntematta.“

 

Vakoilu on tärkeä osa saamahenkilön arkea 🙂

 

 

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *